Millainen negatiivi on helppo vedostettava? Entä millainen vaikea?

Negatiivin helppous tai vaikeus tulee esiin pimiövedostajien kanssa käydyissä keskusteluissa toisinaan. Kysymys negatiivin helposta vedostettavuudesta on henkilökohtainen ja liittyy kiinteästi siihen, millaista lopputulosta tavoitellaan. Lisäksi jollekulle vaikea negatiivi voi olla toiselle syystä tai toisesta helppo vedostaa.

Tämä lyhyt kirjoitus käsittelee negatiivin vedostettavuutta hienovedostuksen kannalta, eli tilanteessa, jossa tähdätään mahdollisimman sävykkääseen hopeagelatiinivedokseen. Teksti perustuu ensisijaisesti omiin kokemuksiini. Negatiivin vedostettavuus nojaa omalla kohdallani seuraaviin piirteisiin:

1. Valaistus

2. Valotus

3. Aihe

4. Muut mahdolliset muuttujat

Valaistus

Kuvassa vallitseva valaistus ja se, kuinka kuva on valotettu kietoutuvat tietysti toisiinsa. Olen kuitenkin eritellyt ne omiin kategorioihinsa siksi, että kumpikin ominaisuus vaikuttaa myös yksin siihen, kuinka vaikeana koen negatiivin vedostaa.

Valokuvassa valaistuksen merkitys on ilmeinen. Erityisen merkittävä se on pimiövalokuvassa, jonka jälkikäsittelyn mahdollisuudet ovat rajatummat kuin digikuvan. Yleissääntönä voi pitää, että mikäli tähdätään mahdollisimman sävykkääseen kuvaan, jossa harmaan sävyala kuvan tumman pään ja kuvan vaalean pään välillä on laaja, vaikeimpia vedostettavia ovat negatiivit, joissa on jyrkät kontrastit. 

Kaunein kokemani Kultainen hetki oli Varanasissa, Intiassa vuonna 2008. Gangesin yllä riippuva aamu-usva heijasti nousevan auringon säteet veden pinnasta takaisin ilmaan. Varanasi oli muutoinkin kuvauksen kannalta ihmeellisen antoisa kaupunki. Varis ja meditoija. Varanasi, Intia. 2008.

Toisin sanoen, mitä kirkkaampi ja kontrastikkaampi valaistus kuvassa on, sitä hankalampaa vedokseen on saada sävyjä pimiössäkään. Erityisen vaikeita ovat kirkas keskipäivän auringonpaiste ja kova salamavalo. Auringon UV-säteily vaikuttaa kuvan ulkonäköön eri tavoin käytetystä kamerasta ja filmistä riippuen. Toisinaan sitä ei lopputuloksessa juuri huomaa, toisinaan se tekee kuvasta lättänän tai tylsän tasasävyisen. Siksi UV-filtterin käyttäminen on perusteltua, mikäli kameraasi sellainen on saatavilla.

Värikuvauksen piirissä puhutaan ns. Kultaisesta hetkestä (golden hour), jolla tarkoitetaan yleensä auringonnousun ja -laskun hetkiä. Tällöin valo on pehmeää ja kultaista ja värit toistuvat syvinä kuvassa. Sama hetki on arvokas yhtä lailla mustavalkokuvaajalle. 

Olen havainnut, että kauneimmillaan valo on yleensä juuri ennen auringonnousua, eli hetkeä ennen kuin auringon ensi säteet saavuttavat kuvauskohteeni. Valaistus on tällöin lempeä ja sävyt toistuvat lopputuloksessa moniulotteisina. Siksi esimerkiksi kuvausmatkoilla tapaan skoutata ympäristön edellisenä päivänä. Valitsen sitten majapaikan läheltä maisemia tai mielenkiintoisia paikkoja, joita haluan kuvata. Nousen aamuyöllä ennen auringonnousua ja etsiydyn noille paikoille kuvaamaan.

Kuva Harulta, joka on otettu hiukan ennen auringonnousua on sävyjensä puolesta helppo vedostettava. Päänvaivaa tuottavat kuitenkin yläkulmat, jotka hyvässä vedoksessa tulisi saada saman sävyisiksi. Oikea kulma on hivenen vasenta vaaleampi, ja kulmien saaminen tasasävyiseksi on haastavaa koska taivas on vaalea ja sävyero niin pieni. Haru. Porvoon saaristo, Suomi. 2012.

Valotus

Sillä, miten negatiivi on valotettu, on paljon merkitystä sen kannalta, kuinka helppoa siitä on vedostaa sävykäs kuva. Monet mustavalkofilmit kestävät melko hyvin ylivalotusta, mutta alivalotus on usein kinkkisempi juttu.

Mikäli negatiivi on kovin alivalotettu, negatiivi on luonteeltaan ohut ja siitä on tavattoman vaikeaa saada esiin sävyjä, varsinkaan tummasta päästä. Sama pätee toki pahasti ylivalotettuun negatiiviin. Sieltäkin sävyjen löytäminen varsinkin vaaleasta päästä on vaikeaa.

Olen havainnut, että vedostuksen kannalta ja niiden kohteiden kanssa, joita itse eniten kuvaan (maisemat ja näkymät) vaikeinta ovat alivalotetut negatiivit. Siksi valotan yleensä maiseman aina maan mukaan taivaan sijaan, silläkin uhalla, että osa taivaasta saattaa mennä puhki. 

Käytännössä valotan yleensä aina kaksi aukkoa yli sen, mitä kamerani valotusmittari kertoo (kyseessä on Rollein seleenimittari, joka toimii hyvin, mutta mittaa valon koko kuva-alalta pistemäisen mittauksen sijaan).

Aihe

Negatiivin helppo tai vaikea vedostettavuus riippuu myös kuvan aiheesta eli siitä, mitä kuvassa näkyy. Aiheen vaikeus on usein yhteydessä valaistukseen. Vaikeassakin valaistuksessa tietyt aiheet voivat onnistua, mutta jotkut voivat muuttua todellisiksi vedostajan painajaisiksi. Tyypillinen esimerkki vaikeasta negasta on luminen maisema, jossa tummien puiden rungot ja oksat jatkuvat aivan kuvan yläreunaan asti.

Tällaisessa kuvassa on haastavaa saada vedokseen kauniit sävyt niin että tummiin oksiinkin tulee sävyjä ja niiden välistä pilkistävä taivas ei vuoda paperin valkoisiin reunoihin. Tämä on mahdollista hunnuttamalla kuvan yläreunaa ja vedostamalla kuva esimerkiksi kahdella eri kontrastiarvolla (nk. split grade -menetelmä). 

Sanottava silti on, että mikäli paikka ei ole aivan hämmästyttävän kuvauksellinen, vältän yleensä tällaisia kuvia. Mikäli päivä on pilvisempi ja valo lempeämpää, tästäkin aiheesta vedos onnistuu helpommin.

Minulla on pari muotokuvaa, jotka ovat muuten hyviä, mutta olen alivalottanut kasvot suhteessa ympäristöön. Lopputuloksen kannalta virhe on kohtalokas, sillä mikäli silmät eivät erotu selvästi vaan jäävät varjoon, muotokuva vaikuttaa helposti tukkoiselta. Varjostuksella ja heikenteellä voi pelastaa jotakin, mutta mikäli kasvot ovat auttamattoman tummat, kuva on kokemukseni mukaan menetetty.

Munkki Ghoomin luostarissa. Darjeeling, Intia, 2008.

Muotokuvassa riittävä kasvoille lankeava valo on tärkeää. Sävykkäimmät muotokuvat syntyvät siten, että malli seisoo sisätiloissa jonkun matkan päässä mielellään hiukan likaisesta ikkunasta, joka sijaitsee hänen sivullaan. Plussaa on, mikäli vaalea seinä toisella puolella heijastaa hiukan valoa sinnekin.

Paras käytössäni oleva paikka muotokuvaukseen on puolisoni vanhempien kesäpaikan savusauna, jonka savun harmaannuttamasta ikkunasta lankeava valo on kesällä uskomattoman ilmaisuvoimainen. Vastaava valaistus oli tässä muotokuvassa Darjeelingissa, Yika Choelingin eli Ghoomin luostarissa. Tummassa sisätilassa valo tuli äärimmäisen kauniisti vasemmalta ikkunasta.

Jotkut aiheet, kuten tämä tumma kissa vaaleaa taivasta vasten, kannattaa suosiolla muuttaa siluettikuviksi yrittämättäkään hakea sävyä kohteeseen.

Muut muuttujat

Negatiivin vaikeuteen vaikuttaa tietenkin myös käytetty materiaali. Filmit, paperit ja näiden kehitteet vaikuttavat kaikki vedoksen lopputulokseen. 

Mitä herkempi filmi on, sitä selvempi on siinä näkyvä rae ja yleensä myös voimakkaammat kontrastit kuin hitaammissa eli vähemmän herkissä filmeissä. Siten filmi, jonka herkkyys on 3200 ISO on huomattavasti rakeisempaa kuin filmi, jonka herkkyys on 100 ISO samalla filmikoolla kuvattaessa. Voimakkaasti näkyvä rae vaikuttaa yleensä myös siten, että sävyliukumat muuttuvat vähemmän hienovaraisiksi. 

Oma suosikkifilmini oli aikoinaan Kodakin T400 CN, värikehityksessä kehitettävä mustavalkofilmi, jossa filmipohja oli värifilkkojen tapaan hiukan oranssihtava. Siinä oli erinomainen sävykkyys, ja huolimatta 400:n ISO:n herkkyydestä varsin loiva kontrasti.

Nykyään, tuon filmin poistuttua markkinoilta, käytän Ilfordin vastaavaa, XP2 Super 400 -filmiä. Se on sävyltään hiukan punaisempi, mutta yhtä lailla miellyttävän loiva. Tuo filmityyppi antaa minulle paljon valinnanvaraa pimiössä ja ihanan laajan sävyalan.

Ainoa ongelma on se, että loivana filminä todella jyrkkiä kontrasteja ei aina saavuta helposti mikäli kuva itsessäänkin on kovin vähäkontrastinen. Kompensoin loivaa kontrastia tällöin heikenteellä ja seleenisävytteellä, ja tarvittaessa paperivalinnalla.

Lopuksi

Tässä tekstissä pohdiskelin muutamaa asiaa, joilla on oman kokemukseni mukaan merkitystä mitä tulee siihen, kuinka vaikeaa tai helppoa negatiivista on vedostaa onnistunut hopeagelatiinikuva pimiössä. Kuten alussa mainitsin, kokemukset ovat vahvasti henkilökohtaisia. Negatiivi, joka on jollekulle vaikea, voi olla toiselle helppo ja päinvastoin sen mukaan, millaista lopputulosta vedoksessa tavoitellaan. Nämä omat kokemukseni nojaavat siis siihen tyyliin tai vedostuksen tapaan, joka on itselleni tavoiteltava. Pyrin yleensä kuvissa laajaan sävyalaan, herkkiin vaalean sävyihin ja sävyjen tummassa päässä voimakkaisiin mustiin siten, että yksityiskohdat säilyvät ja kuvasta ei tule tukkoista tai läpimustaa. Tällainen pyrkimys on tyypillinen hienovedostuksen perinteessä, johon kuuluvat esimerkiksi tekijät Ansel Adams, Paul Strand, Pentti Sammallahti ja Kristoffer Albrecht.