Miksi hopeagelatiinivalokuva on arvokas taidemuoto?

Valmis hopeagelatiinivedokseni Tiira. Moorea, Ranskan Polynesia vuodelta 2011 kuivumassa. Yksittäin valmistetut hopeavedokset kuivuvat vapaasti kuivausritilöillä, jonka jälkeen niitä jatkokäsitellään prässäämällä ja prikkaamalla.

Joskus taidekentällä ja ostajienkin keskuudessa kuulee pohdintaa valokuvan arvosta suhteessa muihin taiteenlajeihin. Syntyessään vuoden 1839 paikkeilla (valokuvan tekniikka oli keksitty jo aiemmin vaikka julkisuudessa se esiteltiinkin vasta tuolloin) valokuvaa ei pidettykään ensisijaisesti taiteena.

Kameran, teknisen laitteen väliintulo taiteen prosessissa koettiin vaikeaksi ymmärtää. Kysehän ei tuolloisen ajattelun mukaan ollut taiteilijan osaamisesta vaan ainoastaan laitteen kyvystä tallentaa kuva maailmasta. Valokuva koettiinkin alkuun taiteen sijaan hyödylliseksi tieteen ja tutkimuksen välineeksi.

Sittemmin kamerataiteet tulivat osaksi kuvataiteen kenttää. Ymmärrettiin, että on merkitystä sillä, kuka kuvan ottaa. Vaikka väline on optinen laite, on sen takana ihminen, joka laitetta käyttelee.

Valokuvaa alettiin arvostaa pian Ranskassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa, mutta Suomessa hyväksyntä oli selvästi hitaampaa. Valokuva oli tärkeä tiedonvälityksen muoto ja lehtikuva merkittävä valokuvan levityskanava, mutta vielä 1970-1980 -luvun taitteessa lehdistä saattoi löytää keskustelua siitä, onko valokuva varsinaisesti taidetta vai ei. (Mikäli valokuvan polku kiinnostaa, suosittelen tutustumaan Leena Sarasteen erinomaisiin tutkimuksiin aiheesta: Valokuva – Muisto, viesti taide, Musta Taide, 2010; Valokuva tradition ja toden välissä, Musta Taide, 1996 jaValokuva, pakenevan todellisuuden kuvajainen, Kirjayhtymä, 1980.)

1980-luvun kuluessa valokuvataide kuitenkin vakiintui osaksi kuvataiteen kenttää Suomessakin. Valokuvan nuori ikä arvostettuna taidemuotona Suomessa heijastuu kuitenkin edelleen sen arvostukseen myös ostajien keskuudessa. Kun vertaillaan taideostojen määrää Suomessa, korkeinta sijaa pitävät hallussaan öljyvärimaalaukset ja niiden jälkeen eniten arvostetaan taidegrafiikkaa (Lähde: Pauliina Laitinen-Laiho 2011: Miten sijoitan taiteeseen – Mistä taideteoksen arvo muodostuu. Helsinki: Minerva).

2000-luvun alussa alkanut digitaalisen valokuvan tulo sekoitti pakkaa entisestään. Yleisö oli vasta tottunut ajatukseen, että valokuvaa voisi ostaa omalle seinälle kun mukaan tulikin uusi muuttuja; tietokoneistettu kuva ja sen tulostaminen. Valokuvahistorian alkuaikojen keskustelu alkoi uudelleen: nyt kysymys kuului, voiko tietokoneella tehty valokuva olla taidetta?

Syanotypioita ja hopeagelatiinivedoksia näyttelyssä Tampereen Mältinrannan galleriassa Suomen Pimiötaiteilijat ry:n näyttelyssä 2020.

Nopea digitaalisen kuvan ja laadukkaiden kameroiden tulo puhelimiin johti siihen, että jokainen voi olla nykyään valokuvaaja. Koska taiteilija ei ole suojattu ammattinimike, voi jokainen olla myös taiteilija (kuten viime aikojen viihdyttävistä sometaiteilijoihin liittyvistä keskusteluista on käynyt ilmi). Valokuvataiteilijoita lienee siksi nykyään maailmassa enemmän kuin koskaan.

Valokuvan digitalisoituminen on merkinnyt myös sen muutosta mediana. Kaupallinen valokuva ja käyttövalokuva esimerkiksi päivälehdissä, verkkouutisissa, kuvalehdissä, mainoksissa ja kuluttajien käytössä siirtyi kertaheitolla digitaaliseen muotoon.  (Suosittelen lukemaan aiheesta Merja Salon kattavan tutkimuksen Jokapaikan valokuva – Suomalaisen valokuvauksen digitalisoituminen 1992–2005, Aalto Arts Books& Musta Taide, 2015)

Tämä valokuvan murros vaikutti alkuun kohtalokkaalta filmivalokuvalle ja pimiötaiteille. Kysynnän laskiessa filmejä lakkautettiin, valokuvapapereiden tuotanto väheni radikaalisti, suuret toimijat alalla menivät konkurssiin. Kemioita ei saanut ja valokuvaliikkeet lakkasivat kehittämästä filmejä.

Vähän päälle kymmenessä vuodessa valtaosa Suomessa toimivista filminkehittämöistä ja analogisia tarvikkeita myyvistä valokuvaliikkeistä katosi tai muuttui vain digitaalisia palveluita tarjoaviksi. Filmikameroita ei enää korjattu ja varaosia ei saanut. Analogista filmille kuvattua valokuvaa ja pimiövalokuvaa uhkasi häviäminen ja unohdus.

Kuten kaikilla suuntauksilla taidehistoriassa, myös digitaalisella suuntauksella oli vastareaktionsa. Analogisuus ja käsinkosketeltavuus alkoi uudelleen kiehtoa ihmisiä. Taktiili ja materiaalinen alkoi kiinnostaa, kun yhteys maailmaan muuttui virtuaalisemmaksi päivä päivältä. 

Tämä oli onnekasta pimiövalokuvan kannalta. Kirjailija Antti Nylén pohtii teoksessaan Johdatus filmiaikaan – kirjoituksia valokuvaamisesta (Siltala, 2017) tämän ajan itse asiassa olevan valokuvan vapautumisen aikaa kaupallisten paineiden puristuksesta. Kun valokuvan kaupallinen ja kuluttajakenttä otti haltuunsa digikuvan, jäi filmille kuvattu valokuva kokonaisuudessaan taidekentän ja luovan ilmaisun käyttöön.

Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa käsityönä tehty pimiövalokuva on marginaalissa, mutta sitä arvostetaan taiteen kentällä kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Pimiövalokuvaus on irrottautunut omaksi taiteenlajikseen, jolla on uniikkeja ilmaisukeinoja käytössään.

Vedos Auringonlasku. Bora Bora, Ranskan Polynesia, vuodelta 2011 aukko- eli passepartout-pahvissaan. Happovapaa pahvi tarjoaa hopeagelatiinikuvalle turvallisen ympäristön ja pitää kuvan irrallaan lasista kehyksissä.

Tietoisuus pimiövalokuvan tekoprosessista on suurelta yleisöltä pääosin hämärän peitossa, mutta ne, jotka prosessin ymmärtävät, arvostavat poikkeuksetta sen avulla tehtyjä kuvia. Ymmärretään, että pimiötekniikoiden hallinta kysyy paneutumista ja sitoutumista, jollaista puhelinkameralla kuvaamiseen ei tarvita. Ihmisillä on taipumus arvostaa perehtyneisyyttä ja vaivalla hankittua taitoa, olipa ala mikä hyvänsä. 

Taidon kertyminen jostakin on kuitenkin prosessi, joka vaatii aikaa ja jatkuvaa harjoitusta. Jos lopettaa viulunsoiton tyystin kymmeneksi vuodeksi, vie aikaa kivuta takaisin samalle tasolle, jossa lopettaessaan oli. Sama pätee vedostustaiteeseen.

Hopeagelatiinivedostuksen taide oli vielä joitain vuosikymmeniä sitten yleisin pimiötaiteen lajeista, mutta digitaalisen murroksen myötä se harvinaistui ja uhkasi kadota Suomesta tyystin ammattitaiteilijatasolla. Onneksi muutama taiteilijamestari säilyi kentällä, kykeni pitämään yllä tietotaitoa ja siirtämään sen eteenpäin. Pimiötaiteen opetus on silti edelleen aallonpohjassa. Esimerkiksi Suomen korkeinta valokuvataiteen koulutusta edustava Aalto-yliopiston Valokuvataiteen koulutusohjelma tarjoaa opiskelijoille vuodessa yhden pimiötaiteen kurssin, jonka kesto on viisi päivää. Sen opetan minä.

Hopeagelatiinivedostus on ollut ilmaisuni kulmakivi yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Olen tullut siinä jatkuvasti paremmaksi ja havainnut oman kehitykseni taiteilijana ja vedostajana. Hopeagelatiinivedostuksen taide on muiden pimiötaiteen lajien tavoin erityisalue, jonka hallinta ammattilaistasolla ei tule viikossa, kuukaudessa eikä vuodessa. Sen osaaminen kertyy pikkuhiljaa vuosien ja yhä uusien vedosten ja toistojen myötä – siten kuin käsityöläisyyden taito kertyy.

Hopeagelatiinivedos ei ole luonteeltaan yleensä näyttävä, värikäs tai suuri. Se ei siksi pysty kilpailemaan seiniä peittävien suurkuvatulosteiden kanssa, mutta onneksi sen ei tarvitsekaan. Värikkäässä ja joka puolelta päälle puskevassa kuvatulvassa hopeakuva edustaa hiljaista sivustakatsojaa, joka alkaa puhua vasta kun sen lähelle astuu ja hiljenee hetkeksi kuuntelemaan. 

Hopeagelatiinivedoksista koostuva valokuvasarjani Lento esillä Lahden Galleria Uudessa Kipinässä Pimiötaiteilijoiden työryhmän näyttelyssä syksyllä 2020.

Konkreettisena yhteytenä valokuvakeksinnön historiaan hopeakuva säilyttää pimiön alkemistisen taian perintöä, joka on läsnä jokaisessa olemassaolevassa vedoksessa. Konkreettinen, käsinkosketeltava kuva pysyy ja kestää maailmassa, jossa valtaosa kuvavirrasta häviää. Se on pitkän prosessin lopputulos ja taidonnäyte, jonka jokaisessa vaiheessa taiteilija on ollut läsnä.

Hopeagelatiinivedostuksen arvo taiteena sitoutuu nähdäkseni ensisijaisesti kolmeen seikkaan: sen pitkään ja yhä läsnäolevaan historiaan, sen osaavien tekijöiden huippuunsa hiottuun tekniseen taitoon ja sen ainutlaatuisiin luoviin ilmaisumahdollisuuksiin, joita muilla tekniikoilla ei saavuteta. Tietenkin henkilökohtaisella tasolla tunnistan myös tekemisestä kumpuavan nautinnon, joka tekee tästä taiteenlajista minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen arvokkaan.

Toivon, että aikaa myöten hopeagelatiinivedostuksen ja muidenkin pimiötaiteiden arvostus entisestään paranee niiden tuntemuksen lisääntyessä ja saavuttaa sen tason joka niille taiteen lajeina eittämättä kuuluu.